Tarinan voima suhteessa

Se oli kohtalo. Näin elokuvissa tai kirjallisuudessa usein esitetään kauniin rakkaustarinan alku. Sankari pelastaa tuntemattoman neitokaisen rosvon kynsistä ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun astiin. Todellisuus ei välttämättä aina valitettavasti toimi näin. Mitä, jos sankari onkin arjen valjettua narsistinen kusipää tai neitokainen samppanjahutikassa lähtee jokaisen muunkin sankarin mukaan?

Kaunis tarina esimerkiksi parisuhteen alkamisesta antaa paljon anteeksi ja sen taakse on helppo mennä vaikeina hetkinä. Me kyllä pärjätään, koska kohtalo toi meidät yhteen. Ja näin joskus onkin. Kohtalo ei kuitenkaan vapauta sankaria ja neitokaisesta siitä tosiasiasta, että suhde vaatii töitä ja uusia tarinoita. Kaunis alku ei aina takaa onnellista loppua.

Mistä tämän tiedän? Koska olen kokenut hollywood-alun parisuhteelle aikanaan. Mennäänpä vuosituhannen alun Tsekin tasavaltaan.

Oli herran vuosi 2004 ja olimme ystäväporukalla kiertämässä itäistä Eurooppaa autolla. Tästä muutenkin tapahtumarikkaasta kiertueesta ehkä joskus lisää. Jokatapauksessa saavuimme noin viikon automarssin jälkeen Tsekkiin ja paikaksi valikoitui maan toiseksi suurin kaupunki, Brno. Matkanjohtaja osasi kertoa, että täällä olisi halpaa kaljaa ja ruokaa sekä hyvät iltamenot. Se riitti siihen aikaan erinomaisesti perusteluiksi päivän pysähdykselle.

Samantien mersun nokivarasan paukkeen hiljettyä siirryimme nauttimaan pöytien antimia ja illalla kaupungin humuun. Pääsimme livahtamaan paikallisten suosimaan yökerhoon, nimeltään Tabarin. Tiskillä hetken ihmeteltyämme, aloin keskikaljan voimalla jututtamaan vaaleaa neitoa. Juttu ei tosin oikein sujunut, kielimuurista ja todella äänekkäästä musiikista johtuen. Sen verran kuitenkin olin asiassa, että, kutsuttakoon häntä kirjaimella R, lähti vielä jatkoille. Kun myöhemmin yöllä hyvästien aika koitti, sovimme näkevämme päivällä kahvilassa, missä R työskenteli.

Näin tapahtui, kävimme iltapäivällä olusella R:n kaffilassa ja taas sovittiin jatkosta. Illan päälle näkisimme taas samassa paikassa, Tabarin-klubilla. Ei muuta kuin kämyseen motellihuoneeseen valmistautumaan ja menneniä hihansuihin. Tässä kohden alkoi osa kohtalosta puuttua peliin. Emme turistiraukat päässeet sisälle koko anniskeluravintolaan. Ovimies löi tylysti kurkistusluukun kiinni luultuaan meitä saksalaisiksi. Myöhemmin selvisi, että kyseiseen paikkaan erittäin harvoin pääsi muita kuin paikallisia sisälle. Häntä koipien välissä poistuimme muualle loppuillaksi.

Seuraavana päivänä kävin vielä katsomassa josko R olisi töissä. Ei ollut. Edellisen illan tärskyjen skandaalimainen peruuntuminen jäi aika lailla harmittamaan, mutta matkan piti jatkua. Viikon kuluttua olin taas kotona pienessä yksiössäni tili miinuksella, muistona kesälomasta R ja krapula.

Hetken kotona puhallettuani, päätin etten anna vielä periksi. Nuorisolle tiedoksi, että kännykät oli jo tuohon aikaan, mutta harvoilla Tsekissä. Eli en ollut missään vaiheessa ottanut mitään yhteystietoja R:ltä eikä hän minulta. Nimenkin olin kuullut vähän sinnepäin. Otin terävimmän kynäni ja kirjoitin kirjeen. Kyllä, oikein paperikirjeen. Pahoittelin, kun emme enää nähneet ja kerroin jotain itsestäni. Kirjoittaminen oli helpoin osuus. Vaikeampi oli osoite.

Google Mapsin avulla sain selville suunnilleen R:n kahvilan viereisen McDonaldsin. Se oli paras tieto, mitä minulla oli. Eli osoite meni suunnilleen:

McDonalds, Brno mainsquare, Nearest cafeteria, Blond waitress, 66100 BRNO

Itsekin tajusin nuoruuden huumasta huolimatta, että nyt jäljet olivat aika heikot. Kirje kuitenkin postiin, muistaakseni elettiin heinäkuuta.

Meni kuukausia ja unohdin hiljalleen koko tarjoilijan ja kirjeen. Kunnes loppusyksyn eräänä pimeänä iltapäivänä sain kirjeen Tsekistä. Minun kirje oli kuin olikin mennyt hamppariravintolaan ja sen työntekijät olivat selvittäneet oikean kahvilan. Kirje tosin vielä lojui kahvilan pitäjän pöydällä viikkoja, R kun oli jo lopettanut työt siellä. R oli kuitenkin käynyt tervehtimässä työkavereitaan ja pomo, vaikeasta luonteestaan huolimatta, nakkasi paperin R:lle.

Tämän kirjeen myötä viestintä siirtyi digiaikaan ja ymmärsimme vaihtaa puhelinnumerotkin. Muutaman ajan päästä ostin lennot Prahaan ja matkustin bussilla Brnoon. Koko reissu kieltämättä jännitti ja osaa läheisistäni epäilyttikin. Noinko nuorta Jukolaa vedätettäisiin kylmässä itäblokissa… Brnon bussiasemalla minua oli vastassa ujo nuori nainen, R.

Ja niin hän oli minua vastassa seuraavat kymmenen vuotta.

The Happy End? Ei aivan. Alun huolettomien tapailujen jälkeen piti tehdä ratkaisuja. R muutti Suomeen ja sitten vasta alkoi kunnon arki. Siihen maailmanaikaan tarvittiin oleskeluluvat plus muu paperisota, joka oli parikymppiselle minulle aikamoinen työmaa. Se oli kuitenkin lastenleikkiä verrattuna tulevaan kielen opiskeluun, töihin, kouluun, kulttuurishokkiin, R:n kaipuuseen kotimaahan ja meidän kummankin omiin kipuiluihin. Kun naamat punaisena huudettiin ja tapeltiin, sai aika usein muistella tarinan kaunista alkua. Tämmöinenkö meidän kohtalo oli? Mitä tapahtui? Elämä tapahtui. Ja sitä myötä hiljalleen ero.

Tarina ja kohtalo eivät ole aina sama asia. Kummankin taustalla vaikuttaa kuitenkin, joskus rosoinenkin, elämä, joka inhorealistisesti määrittää kaiken. Kauniin lopun eteen saa ja täytyy elämässä tehdä uhrauksia. Ja aina nekään eivät riitä. Anna kuitenkin tarinalle mahdollisuus ja tee siitä parhaasi mukaan omasi. Enempää et voi vaatia itseltäsi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s